Aloitin taekwondon harrastamisen syksyllä 2008 esikoisemme kanssa lapsi-vanhempi-kurssilla. Minulla oli tarve saada vilkas poikamme kiinnostumaan jostain liikuntaharrastuksesta, jossa saisi energiaa purettua. Noh, poika kiinnostui, mutta niin kiinnostui äitikin. Teimme pojan kanssa yhtämatkaa keltaisen vyön. Sitten aloimme edetä eri matkaa.
Perhe-elämä ja työ, joka vaatii matkustamista, on välillä asettanut haasteita harrastamiselle, mutta salille on vain pitänyt päästä mahdollisuuksien mukaan. Välillä toimistotyöläisen keho on joutunut sellaisiin koitoksiin, joiden en uskonut enää olevan edes mahdollisia. Ja välillä taas on annettu sellaisia pähkinöitä purtavaksi, että nukkumaan mennessäkin on saanut mietiskellä tekniikoiden haasteellisuutta.
Keltaisella vyöllä joskus mietiskelin, että jos joskus punainen vyö olisi, niin olisipa hienoa. Mutta, että musta vyö? Minulle, joka ei ole koskaan harrastanut tavoitteellista liikuntaa. Tuntui kaukaiselta. Keväällä 2017 oma opettajani alkoi näyttää keltaista valoa ja tarjosi mahdollisuutta 1. Dan-kokeeseen. Haluanko? Kyllä! Siitä alkoi henkinen valmistautuminen tulevaan.
Kesällä oli tarkoituksena hankkia pohjakuntoa erinäisillä tavoilla, mutta sitkeä kesäflunssa oli toista mieltä. Kunnon kohotus jäi syyskauteen, ja kiihtyi marraskuuta kohden. Koe oli koko syksyn mielessä. Joulukuun 9. päivänä koepäivä koitti. Jännitin päivää ainakin puolitoista viikkoa nukkumalla huonosti, vaikka koetta varten oli ollut monia harjoituksia.
Sitkeydellä ja sisulla. Sillä minä sen kokeen tein.
-Anu Palmu, 1.Dan